Lahjoitusmaakysymys
Vanha Suomi oli Venäjän vallan alaisena luonnollisesti osa modernin Venäjän rakentamispyrkimyksiä. Tsaari Pietari I houkutteli aatelisia työskentelemään valtion hyväksi ja antoi heille vastineeksi laajoja maanhallintaoikeuksia. Tähän kehitykseen kytkeytyy koko 1700-lukua hallinnut keskeinen kiistanaihe: kysymys lahjoitusmaiden omistusoikeudesta. Tsaari Pietari I lahjoitti yksittäisiä talonpoikaistaloja ja kyliä – jopa kokonaisia pitäjiä – aatelisille ja sotapäälliköille vastineeksi saamistaan palveluksista.
Koko Johannes, Koivisto ja Uusikirkko annettiin tällaisena lahjoitusmaana hollantilaissyntyiselle amiraali Cornelius Creusille vuonna 1720. Lahjoitusmaa-aika päättyi vuonna 1741 ja maat siirtyivät armatuurikanslialle. Talonpojat siirrettiin Rajajoen (Systerbäckin) kivääritehtaan halpatyövoimaksi. Rokkalan lahjoitusmaa syntyi vuonna 1798. Siihen kuuluivat Johanneksen pitäjästä itse hovin lisäksi Kukkola, Koskijärvi, Vaahtolasta pappila, Kaijala, Kolmikesälä, Tikkala, Lippola, Hylkiälä ja Karhula sekä Koiviston puolelta Kaipiala, Lemminkylä, Rautanen, Savoniemi ja kaksi tilaa Makslahdesta.
Kysymys maiden omistusoikeudesta aiheutti jatkuvia erimielisyyksiä ja loukkasi tavallisten maattomien talonpoikien oikeuksia. Vasta vuonna 1826 asiaan saatiin jonkinlainen selvyys, kun lahjoituksen saajat saivat maihinsa täydet omistusoikeudet ja talonpojista tuli heidän lampuoteja eli vuokraviljelijöitä. Vuonna 1867 säädyt lunastivat lahjoitusmaat lainan turvin valtiolle. Nyt talonpojilla oli mahdollisuus ostaa valtiolta omaa maata.
(Lähde: Koskijärvi-kirja, 1999)